Kuulumisia

Nyt se tippuu, neljännen hoitojakson viimeinen sytostaattipussi. Jos kaikki menee parhaalla mahdollisella tavalla, tämä on viimeinen syto ylipäänsä. Pääsen taas kotiin muutamaksi päiväksi tämän pussin jälkeen ja sitten ensi viikolla takaisin pitämään matalasoluvaihetta.

Hoito on ok ja useimmat hoitajat hyvinkin mukavia, mutta miinusta kys:lle on kyllä pakko antaa tiloista. Koko viikon tämä osasto on pullistellut yli potilaita. Osa on joutunut viettämään yönsä kandien huoneessa ja päivät käytävällä. Minutkin siirrettiin eilen vielä viimeiseksi yöksi kahden hengen huoneeseen, vaikka mulla on ihan hirvittävä flunssa ja yskä, enkä ole koko viikkoon liikkunut omasta kopistani etten tartuta ketään. Oikeesti tosi inhottavaa että tilat on näin ahtaat ja täynnä, täällä on kuitenkin tosi sairaita ihmisiä. Itse yritän aina saada keploteltua oman huoneen, en yhtään kestä näitä kimppakämppiä. Varsinkin tää nykyinen on tosi huono, koska ei ole vessaa. Musta tuntuu että pysyn paljon terveempänä fyysisesti ja henkisestikin jos saan potea rauhassa omassa huoneessa. Nyt täällä on lisäksi yksi huone rempassa mikä paitsi lisää ahtautta, on myös aiheuttanut ilahduttavia porausääniä koko viikon. Remppa jatkuu kuulemma 4 viikkoa, eli mä olen ulkona täältä ennenkun se valmistuu!

Eilen oli äitipolikin, missä ei tullut ilmi oikeastaan mitään uutta. Hyvin oli vauvis kasvanut, yli 1,5 kg painoa jo. Synnytyksestä oli vähän puhetta, mutta se tarkentunee sitten lähempänä. Itse alan olla kallistunut sektioon, sillä monen kuukauden makaamisen jälkeen on voimat ihan poissa. Jaksan kävellä pieniä matkoja (tyyliin autolta talolle) ja seistä jonkun aikaa mutta siihen se jääkin. En tosiaan usko että näillä voimilla synnytetään ketään.

Kuinka puhua syöpäpotilaalle

Jokainen ihminen on tietysti erilainen tavoissaan ja reaktioissaan, niin myös jokainen syöpäpotilas. Ei ole olemassa ohjeita jotka pätisivät kaikille, puhun siis vain omasta puolestani. Sairaalassa eläessä tulee huonompia ja parempia hetkiä ja välillä niitä tosi mustia, jolloin ainoa mitä pystyy ajattelemaan on kuolema. Kaikissa tilanteissa itse koen tärkeimpänä sen, että läheiset jaksavat ottaa vastaan sen, mikä sillä hetkellä on minulle tärkeää sanoa. Välillä pohdin paljonkin ääneen mahdollista kuolemaani, mutta se ei tarkoita että olisin jotenkin luovuttanut, tai että haluaisin kuolla. Päinvastoin, ajattelin tosissani selättää leukemiani ja palata normaaliksi kahden lapsen äidiksi mahdollisimman nopeasti. Silti fakta on, että sairastan hengenvaarallista tautia josta alle puolet selviää. Välillä haluan ääneen pohtia ja analysoida asiaa, ja silloin toivon että minua kuunnellaan ja myötäillään ellei muuta sanottavaa ole. Se, että siinä tilanteessa toteaa esim " kaikki me kuollaan joskus" tai " voin minäkin jäädä auton alle huomenna" tuntuvat vähättelyltä, vaikka ovat tietysti faktoja. On kuitenkin hyvin paljon todennäköisempää että minä kuolen leukemiaan, kuin että sinä jäät auton alle huomenna. Anna minulle siis monopoli kuolemaan tässä ja nyt. :)

Koen siinä mielessä olevani hankala sairastaja, etten todellakaan pysty koko ajan ajattelemaan positiivisesti ja uskomaan tulevaan. Yleensä mieli on ihan hyvä, "normaali". Tuntuukin hassulta kun rohkeuttani ja voimaani kehutaan. Ei se väärin ole ja sairaan tsemppaaminen onkin tärkeää. En silti koe olevani mikään sankari, kaikkea muuta. Olen tässä tilanteessa vain koska on pakko, minulla ei ole vaihtoehtoja. Varaudu siis päivästä riippuen hymähtelevään myötäilyyn tai ehtaan vastaanpanemiseen kehuessasi tätä potilasta. Kaikki tsemppi on silti tervetullutta.

Normaalit keskustelut ovat parasta terapiaa. Ollaan jonkun toverin kanssa pohdittu siivoamista, toisen kanssa parisuhdeongelmia. Jutellessa kavereiden kanssa niinkuin ennenkin, unohdan olevani sairas. Ja niillä hetkillä on paljon merkitystä. Tässäkin on kääntöpuolena etten aina jaksa innostua kun joku kertoo ravintolareissuistaan tai lomamatkoistaan. Voin rehellisesti myöntää olevani kateellinen normaalista elämästä.

Yksi veteen piirretty viiva on hyväntahtoinen valittaminen. Periaatteessa se on ihan jees, varsinkin jos rattoisasti yhdessä pohditaan mikä kaikki kaverin päivässä meni pieleen. En voi kuitenkaan kieltää etteikö esim Facebook saisi välillä karvoja nousemaan pystyyn kun joillain on niiiin vaikeaa, kun yövuoroon pitäisi lähteä, lunta sataa ja nenäkin vuotaa. Voisin kertoa parikin asiaa teemalla eniten vituttaa...

Eli siis, ole normaali, älä säälittele turhia ja anna mun valittaa jos sille päälle satun. Niinkun eräs opettaja meidän koulussa sanoi; itke itkevien kanssa, naura nauravainen kanssa.